Nyt on aivan huumaantunut fiilis kun voi tehdä jotain, mistä oikeasti tykkää eikä vaan pakertaa yhden typerän huivin kanssa. Tai no oikeastaan ei se niin typerä ole vaan ihana, oikeastaan aika toooosi ihana. Semmoinen, että saattaisi jopa ihan pikkuriikkisen harmittaa tämä, kun ilmat lämpenevät, eikä huivia voi enää käyttää. Mutta tekeminen oli kamalaa, enkä uskalla edes katsoa kalenterista, kauanko siihen loppuenlopuksi meni. Yli viisi viikkoa kummiskin.
Kaikki alkoi siitä, että tarvitsin lomareissulle jotain neulottavaa ja haaveilin uudesta huivista. Kevään Novita-lehdestä löytyi kertakaikkisen ihana, nuorten tekstiilisuunnittelijoiden suunnittelema palmikkohuivimalli, ja lähdinkin ostamaan lankaa. Siinä kohti meni ensimmäisen kerran pieleen, sillä ostamani lanka oli vähän turhan kallista sekä aivan liian paksua, joten jouduinkin muokkaamaan ohjetta reilusti kapeammaksi, jonka lisäksi luulin selviäväni yhdellä kerällä. Eipä siinä kauaa kestänyt, että lanka oli loppu, eikä auttanut muu kuin marssia kulmat kurtussa takaisin lankakauppaan.
Kurttuisia kulmia aiheutti myös se, että tässä vaiheessa huivi alkoi olla niin valtavissa mitoissa, että se ei mahtunut useimpiin laukkuihin ollenkaan, ja niihin, joihin mahtui, vei se järjettömästi tilaa. Tämä tarkoitti sitä, että voisin neuloa vain kotona, mikä on huono juttu. Yleensä neletyöni nimittäin edistyvät suurimmaksi osaksi välitunneilla, bussissa, autossa ja vaikka soittotunteja odotellessa. Edistyminen huivin kanssa lopahti siis täysin ja saattoi kulua hyvinkin viikko, etten koskenutkaan puikkoihin, mikä on äärimmäisen epänormaalia minulle. Siinä sivussa alkoi koko projekti ärsyttää jo aika paljon.
Pyöräilykausi alkoi ja huivintarve alkoi olla aika polttava; seisemän asteen pakkasessa viiden kilometrin pyöräily ilman huivia avokaulaisella villakangastakilla ei ole herkkua. Talvihuiviani en yleensä pidä ihoa vasten, sillä se kutittaa ihan liikaa ja toinen huivi jota olisi voinut edes harkita, oli superohut, kirkkaan keltainen ja luullakseni polyesteriä. Ei kiitos. Ostaahan ei tietystikään mitään voinut, sillä uusi huivi valmistuisi "ihan pian".
Eilen iski sitten ärsytys tämän tekeleen kanssa, valmista olisi pakko tulla ja aika äkkiä. Pakotin itseni neulomaan, ja tänä aamuna pääsinkin päättelemään langanpäät ja sitten voin vain huokaista helpotuksesta ja nauttia vapautuneesta fiiliksestä. Huivin sovittaminen oli ihana, positiivinen yllätys, sillä pelkäsin sen olevan liian paksu ja lyhyt. Mitta oli juuri sopiva ja muhkeus tuo vain lämpöä. Ja palmikkokuvio on niiin kiva! Pehmeä akryyli-villasekoite tuntuu ihanalta ihoa vasten.
Tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, että iso työ kannatti; huivi on nätti, koulumatkoilla ei enää palele ja nyt voi aloittaa taas jonkun uuden ihanan työn ja sen myötä blogikin pääsee elpymään!
Emilia
.JPG)
